Monet vuodet erilaisuuteni risukasa raapi sisintäni.
Ei sinua voi päästää ihmisten ilmoille, sanoivat.
Tunsin olevani peikko, jokin kummajainen, ei ihmiseksi vakavasti otettava.
Isona minulla kyllä leikittiin, joskus jopa hurmaantuneena
Yritinhän olla mahdollisimman viehättävä ja viihdyttävä,
Ja tutkin tarkkaan, kuinka ollaan ihmisiksi.
Mutta lelujen viehätys laantuu ajan myötä
– Olen ihminen! .- Halusin huutaa
Mutta kuten sadun merenneidolla mykkyys ja kalan pyrstöstä taiotut jalat eivät aivan riittäneet
Onnistuin melkein ihmiseksi asti.
Eilen pienet lapsenlapseni tulivat harvinaiselle vierailulle.
Molempien pikkutyttöjen viserrys ja kiljahdukset täyttivät hiljaiset huoneet.
He leikkivät minulla kuin olisin ollut iso, hassutteleva peikko.
Se oli heistä hauskaa.
Voi, niin minustakin!
Helen Elde, lokakuussa 2006