Runo 11/06: Peikkona

138


Monet vuodet erilaisuuteni risukasa raapi sisintäni.

Ei sinua voi päästää ihmisten ilmoille, sanoivat.

Tunsin olevani peikko, jokin kummajainen, ei ihmiseksi vakavasti otettava.

Isona minulla kyllä leikittiin, joskus jopa hurmaantuneena

Yritinhän olla mahdollisimman viehättävä ja viihdyttävä,

Ja tutkin tarkkaan, kuinka ollaan ihmisiksi.

Mutta lelujen viehätys laantuu ajan myötä

– Olen ihminen! .- Halusin huutaa

Mutta kuten sadun merenneidolla mykkyys ja kalan pyrstöstä taiotut jalat eivät aivan riittäneet

Onnistuin melkein ihmiseksi asti.


Eilen pienet lapsenlapseni tulivat harvinaiselle vierailulle.

Molempien pikkutyttöjen viserrys ja kiljahdukset täyttivät hiljaiset huoneet.

He leikkivät minulla kuin olisin ollut iso, hassutteleva peikko.

Se oli heistä hauskaa.

Voi, niin minustakin!




Helen Elde, lokakuussa 2006