Onni-enon jäljillä

140

Taiteilija Juhani Vierimaa raportoi kännykällä matkastaan Australiaan. Matkan tavoitteena on käydä tapaamassa sukulaisia Australiassa sekä pohtia yleisemmin onnen etsinnän sekä muukalaisuuden ja toiseuden teemoja. Matka alkoi joulukuun lopulla. Reitti on kulkenut Istanbulin, Hong Kongin ja Kuala Lumpurin kautta Australiaan.

Viestejä matkalta:

Tekstiviesti 26.1.2010: 15:15
Australian kansallispäivä on juhlittu. Kaikkien yllätykseksi mitään pahempaa riukkumista ei ilmennyt. Toisin kuin viime vuonna säästyi Gold Coast muiden mukana pahemmilta tappeluilta. Tähän päivään oli kyllä satsattu. Kansalaisia oli uhkailtu, varoiteltu ja valistettu oikein huolella. Ja tulos olikim hämmästyttävä. Rannat pysyivät rahallisina ja turvallisina. Voi olla, että tässä olisi jotain oppia meillekin. Ehkä vappu ja juhannuskin olisi mahdollista viettää hiukan siistimmin. Tiedä häntä, mutta hyvä aussit, hyvä Austalia.

Tekstiviesti 25.1.2010: 13:00
Huomenna on sitten kansallispäivä. Silloin aussit ovat melkein suomalaisia. Juhlivat, juovat ja tappelevat kuin meillä on vappuna ja hukkuvatkin kuin härmässä juhannuksena. Pitkä viikonloppu alkoi jo perjantaina. Maanantain monet ovat ottaneet rokulipäiväksi ja sitten on tiistai, tammikuun 26. päivä, jolloin ensimmäinen rantautunyt ryhmä asettui yli kaksisataa vuotta sitten Sydneyn kohdalla taloksi ja selvisi ihme kyllä hengissä. Aikanaan laivat toivat lisää ruokaa, aseita ja tarvikkeita. Ja alkoi aussien historia. Abojahan ei lasketa. Ehkä tämän hurjan tapahtuman muistoksi rannat pian muuttuivat taas kuvaamaan taistelua elämästä ja kuolemasta. Puukot ja puntarit heiluivat.

Tekstiviesti 24.1.2010: 11:28
Oli ennen Onni-eno. Onni-enosta Veikko. Veikko-sedästä Carita. Caritasta Cunningham. Cunninghamista Jason. Täällä on nimiä monesta maasta. Monella kielellä. Kokkolasta, Kalajoelta, Toholammelta ja kautta pohjanmaan. Toiset tuli Skotlannista, Irlannista tai Italiasta. Kroatiasta. Olen tavannut heidät kaikki. Sedät, serkut ja kaikki uudet ja vanhat aussit. Ollikin on täällä käymässä, mutta tämä on niin iso maa, että ehkä näemme vasta Helsingissä.

Tekstiviesti 20.1.2010: 14:12
Tanhut, pelimannimusiikkia ja suomalaiset ruoat ovat yhdistäneet ensimmäistä sukupolvea. Pesäpallo ja Joulu Suomihaalilla, johon aina värvättiin joku vanhempi mies pukiksi. Yhteishenki ja talkoot. Syntymäpäivinä kerättiin rahat lahjaan. Mutta se kaikki on katoamassa. Jos haluat olla aussi, on ajateltava kuin aussi. Monet ovat palanneet takaisin Suomeen. Eikä enää ole Finlandia Newsia. Ja Haalit on myyty. Mutta Suomilehti on vielä. Ja musiikki. Se, jota Konstakin viululla soitti.

Tekstiviesti 20.1.2010: 06:12
Tämä maa, joka elää uniaikaa. Miten tämä syntyi? Miten ensimmäiset ihmiset tulivat tänne. Miten he selvisivät edes hengessä? Ennen eurooppalaisia Australiassa eli lukuisia heimoja, kukin omalla tavallaan. Omalla kulttuurillaan. Sitten kaikki muuttui. Valkoiset muukalaiset valtasivat maan. Vastarinta kukistettiin. Keihäät ja bumerangit vastaan tuliaseet. Onneton sota, jolla valtava maa ryöstettiin alkuperäisiltä asukkailta. Ja silti elämä jatkuu tätä maata rakennetaan. Ja tämä maa on kaunis.

Tekstiviesti 17.1.2010: 11:11
Mitä minä tänään Australiassa opin: onni on tuulta tai aurinkoa. Vaikea saada kiinni ja joskus se saa ihmisen punastumaan. Sopiva myötätuuli vie eteenpäin. Mutta liika aurinko tekee ihmisen aivoista hiilisilakan. Ja tämä maa on vaarojen maa. Täällä on niin paljon käärmeitä että tämän täytyy olla paratiisi. Ja aina joku putoaa alas pilven reunalta ja hukkuu. Mutta beatlesitkin tulivat tänne jo 64 ja tänää Dourmani Diabete’s Symmetric Orchestra.

Tekstiviesti 15.1.2010: 15:59
Onnin jälkeen tarina alkaa hajota. Tulee toistoa. Taas kerran Mont Isaan kaivokselle, sitten taloja rakentamaan. Elämä on yhtä pyykin pesua ja tavaroiden kuskaamista. Minkä nyt välillä tulvat ja myrskyt tai tulipalot katkaisevat arkisen työn. Ja omasta takaa on aina soittajat, Konsta etenkin. Oli suru tahi ilo. Suomihaaleilla tanssittiin, omassa, talkoilla rakennetussa. Nyt suomalaisia on Isassa enää muutama. Talo, Haali on myyty ja rahat laitettu suomalaiselle vanhainkodille. Jäljellä on enää yksi suomalainen lehti ja väki vähenee, kieli katoaa. On alettu asettumaan. Mont Isan papillakaan ei ole enää monta kuulijaa. Silti tarina jatkuu. Jotenkin.

Tekstiviesti 11.1.2010: 15:16
Onni-eno Australiassa. Ensi neljä vuotta Mont Isassa kaivoksella. Sitten töihin telakalle Brisbaneen. Ja sieltä Tullyyn, Taliin suomalaisittain. Kun sodan jälkeinen talous pääsi vauhtiin, perusti Onni Väinön ja Aatan kanssayrityksen, joka valmisti ovia ja ikkunoita ja kaikenlaisia kalusteita. Pohjalainen puusepän taito oli arvossaan ja muun työn ohella rakensi Onni puuveneitäkin. Ne olivatkin suuressa arvossa. Vasta lasikuituveneiden läpimurot vei voiton eikä business enää kannattanut niin kuin ennen. Siinä oli Onnin elämäntyö. Rakentaa uuteen maahan ovia ja ikkunoita. Seuraava sukupolvi oli jo noussut maihin ja niin elämä jatkui ja maata rakennettiin vaikka Onni-eno kuoli saamatta lapsia.

Tekstiviesti 11.1.2010: 01:46
Poikien polkupyörät. Onni-eno lähetti lupaamansa rahat pyöriä varten Suomeen palanneen miehen mukana. Hän tuli Suomeen kesällä 1939 ja pojat saivat valita pyörät. Veikko otti sinisen ja Pentti mustan vaihdepyörän. Sen pyörän myöhemmistä vaiheista olin kuullut jo aiemmin. Pyörä kulkeutui sodan aikana Petsamoon nikkelikaivokselle ja jäi sinne. Jatkosodan muuttuessa Lapin sodaksi alkoi kiireinen evakuointi eikä pyörä mahtunut mukaan. Veikon sininen pyörä jäi Kokkolaan, entiseen elämään kuten niin paljon muutakin sodan ja sitten siirtolaisuuden vuosina.

Tekstiviesti 8.1.2010: 22:57
Onni-eno, 1907 syntynyt keskipohjalainen oli saanut jo nuorena puusepän opin. Maailmalle piti lähteä, kun kotiseudulla ei töitä riittänyt. Vilho oli mennyt Kanadaan kadoten sinne suurille metsätyömaille. Lempi Kokkolaan. Ja moni muukin lähti. Mikä minnekin. Niinpä vuorostaan Onni nousi Australiaan lähtevään laivaan. Sen nimi oli S/S Ilmatar. Kuvassa se näyttää kovin pieneltä. On vaatinut rohkeutta lähteä sillä maailman merille. Vaikka Veikko asiaa vähätteleekin, "eihän sinne uidakaan voinut". Tämä tapahtui vuoden 1936 lopulla. Perillä hän oli vuoden vaihtuessa. Ja jo pari vuotta myöhemmin hän saattoi lähettää rahaa siskon pojille. Hän oli luvannut ostää näille polkupyörät – kunhan "rikastuu".

Tekstiviesti 7.1.2010: 07:34
Aurinko kiertää korkealla yli takamaan (outback), yli kuivatun hien ja polttaa matalan heinän entistä lyhyemmäksi. Tämä maa kasvaa vain mustaa sammalta. Tämä maa on pussikarhujen maa. Tämä maa on abojen maa. Tämä on unen ja tarinoiden maa. Tämä maa elää yhä (aina) uniaikaa. Nokkaeläimen aikaa. Ja sitten tänne tuli mies jostain, kaukaakin pohjanmaalta. Rakensi talon. Jo toisenkin. Ja nyt kun tämä maa on puoliksi tehty, minä kuljen samaa polkua ja samaan tarinaan, öihin, uniin ja linnuradalle. Täällä on minun koti nyt. Hetken.

Tekstiviesti 6.1.2010: 21:20
Mikä on elämän tarkoitus. Mikä tekee elämän mielen. Missä onni on. Eikä näihin kuulu perään kysymysmerkkiä. Eihän vastauksia ole. Aurinko nousee. Pienet papukaijat kirkuvat. Jossakin kaukana on koti ja onni. Mutta kuinka usein se on täällä? Nyt. Tänään ja tässä – Ameriikassa tai Kanadassa se kyllä on. Mutta ei täällä. Tuskan ja pelon keskellä. Lähellä ihoa. Tai sielua. Onni-enon perintö on silti tallessa. Ja elämä jatkuu. Kiitos Hazel.

Tekstiviesti 5.1.2010: 23:44
Johan tässä on oltu viikko matkalla. Ensin Istanbul, sitten Hong Kong ja Kuala Lumpur. Aamulla vuoden ensimmäisenä päivänä Gold Coast. Uusi vuosi ja uusi maailma. Surfers Paradisen korkeat talot ja Purleigh Headin hiekkaranta. Sukulaisten tapaaminen ja tarinat rakentavat kuvaa tästä maailmasta, näistä ihmisistä. Moni on tullut ja joku on löytänyt onnenkin. Kyllä onni on olemassa.

Tekstiviesti 5.1.2010: 23:25
Viime vuosisadan alussa monet suomalaiset katsoivat parhaaksi lähteä merten taakse taakse onnea etsimään. Amerikkaan, Kanadaan tai Australiaan. Jotkut kiersivät ympäri. Ensin länteen ja sitten itään Venäjälle ja Siperiaan. Onnea etsittiin ja ikävöitiin. Monet katosivat sillä tiellä. Onni uudessa maassa oli usein kovan työn takana.

Minunkin sukulaiseni sekä Savon periltä että Pohjanmaalta astui laivaan, purjehti vähäisine tavaroineen, suurine toiveineen pitkin maailmaa. Onni-eno pääsi Australiaan vuonna 1936 ja nyt on minun vuoroni. Matka Onnin ja onnen jäljillä on alkanut. Aurinko nousee taas.

LISÄTIETOJA
Juhani Vierimaan taidenäyttely 12.10. – 15.11.09 Mediapajalla