Muutto Pakilantielle

0

Kirjoittaja muutti 1962 teini-ikäisenä tyttönä Suursuon vanhoista puutaloista Pakilantien uusiin vuokrataloihin.

”Siellä oli sisävessa, mutta muuta ei ollutkaan. Ei kylpyammetta, ei suihkua. Helsingin kaupunki säästi rakennuskuluissa. Asunnot olivat ja ovat edelleen varmaankin mallikappaleita huonosta asuntosuunnittelusta. Ainakin nämä pienet kaksiot.

Pääsimme kaksioon, neliöitä oli 39. Olihan se melko vähän neljälle hengelle. Vai oliko. Juoksevan veden ja sisävessan hohtokin alkoi himmetä, kun ei ollut suihkua.

Taloihin rakennettiin myöhemmin pienen vaatehuoneen paikalle kylpyhuoneet, joissa oli istuma-ammeet. ”Muistan kuinka kylpyhuoneen remontti tuntui kestävän ikuisuuden. Yhtenä päivänä joku mies toi jonkun laudan ja jonain toisena päivänä taas tapahtui jotakin. Reikä oli katossa yläkertaan ja lattiassa alakertaan. Seiniin laitettiin vieläkin puistattavaa hernekeiton vihreää muovia. Ymmärsimme kuitenkin, että nyt olemme onnekkaita, kun asumme uusissa taloissa”, nimetön kirjoittaja kertoo.

Suursuon rakentamisen jälkeen Maunulan liike-elämän keskus siirtyi uudelle ostarille Pakilantien varrelle. Myös levottomuudet keskittyivät ostarille, mihin oli helppo tulla joka paikasta. Huumeetkin rantautuivat aikanaan uuden ostarin nurkille.

Nuorisotalo rakennettiin Suursuolle 1966. Vanhan Maunulan jengit eivät kuitenkaan menneet sinne koskaan, muistelee Nieminen.

Pakilantien asukas ei kuulunut jengeihin. Hän ihmettelee nyt itsekin, miten viatonta hänen elämänsä teini-ikäisenä tyttönä Maunulassa oli: käveltiin käsikynkkää, vaihdettiin Ajan Säveliä tai Elokuva-aittoja. Käytiin kirjastossa. Joskus mentiin keskustaan elokuviin, mutta silloinkin saatiin vanhemmilta vain tasaraha, ettei voitu mennä elokuvien jälkeen baariin.

Tätä nykyä hän asuu Pakilantien toisella puolella vastapäätä nuoruutensa vuokrataloja.

Muuttotarina 1960-luvulta, HeSa 3.6.1995